Tämä on ensimmäinen blogitekstini, jossa puhun suurimmaksi osaksi kirjan kirjoittamiseen liittyvistä asioista. Sain vihdoinkin järjestettyä itselleni kirjoitusretriitin, joka on ollut haaveenani jo monta vuotta. Ei vain ole ollut rohkeutta toteuttaa sitä yksin ja olen jostain syystä kuvitellut, että siihen kuluu paljon rahaa. Tämä ensimmäinen retriittini ei ollut mikään minimibudjetin homma, mutta tulevaisuudessa aion järjestää näitä myös ihan kotioloissa. Suunnaksi otin Kokkolan ja pakkasin mukaan pari kuukautta levänneen käsikirjoituksen. Olin pakahtua jälleennäkemisen riemusta!
Retriitillä tarkoitetaan vetäytymistä, yleensä jonkinlaista hiljentymistä itsen äärelle. Mikä ihana sana pari! Itsen äärelle.
Tykkään erityisesti latinalaisesta retraho sanasta, sillä se tarkoittaa yhtä kuin noutaa takaisin.
Itseäni arjessa häiritsevät eniten sosiaalinen media, ulkoiset vaatimukset ja oman mielen häly. Näiden tekijöiden vuoksi saatan helposti etääntyä siitä, mitä itse toivon ja mitä on tässä. Ajattelen, että retriitti on tilaisuus palata kotiin jostakin. Noutaa itsensä takaisin. Tällaisia hetkiä toki on arjessani muitakin ja saavutan läsnäolon tunteen, esimerkiksi meditoidessa tai ulkoillessa. Kiehtovaa onkin olla pidempi aika yksinkertaistetusti, vaikka mieli hetkittäin harhailisikin maisemassa.
Retriitille tyypillistä on ärsykkeiden vähentäminen ja olemisen yksinkertaistaminen keskittymällä läsnäoloon. On myös tyypillistä, että retriitille määritellään jonkinlaisia rajoja, esimerkiksi minä päätin olla käyttämättä sosiaalista mediaa ja lupasin kuunnella intuitiota.
Vanhoja kavereita
Käsikirjoitus oli ollut tässä vaiheessa tauolla kaksi ja puoli kuukautta. Tarinan yksityiskohdat olivat mukavasti unohtuneet. Jännitin, koska tuntui aivan siltä kuin olisin menossa tapaamaan vanhoja kavereita. Kun astuin junasta Kokkolassa tuli tunne, että olin omillani, irti kaikesta. Suunnistin tihkusateessa hotellille ja kirjauduin sisään.
Ainoa tavoitteeni retriitille oli lukea käsikirjoitus alusta loppuun ja kirjoittaa joitakin muistiinpanoja.
Avasin läppärin ja tunsin pientä kipristelyä vatsanpohjassa. Teki mieli sulkea silmät, koska en uskaltanut katsoa ensimmäistä riviä. Ja niinhän siinä suunnitellusti kävi, että perjantai-ilta meni läppärin kanssa kuherrellessa.
Tarinalle yksityiskohtia Kokkolan Neristanista
Olin lukenut koko perjantai-illan ja todennut useaan otteeseen, että käskikirjoitus oli täynnä virheitä. Sen verran kauan on tätä kuitenkin tullut tehtyä, että mieli on onneksi jo harjaantunut tunnistamaan myös onnistuneet kohdat. Kirjasin ylös luvuittain suuremman luokan korjauksia, joita olisi hyvä pohtia.
En ollut osannut ennakoida lukemiseen kuluvaa aikaa. Enkä myöskään sitä, miten ihanalta tuntui elää pari päivää intuition johdattamana. Aloitin lauantaiaamun kevyellä kuntoilulla ja runsaalla aamupalalla. Tiedäthän… hotelliaamiaisella on hankala pihistellä.
Jatkomme tekstin kanssa siitä, mihin olimme perjantai-iltana jääneet. Havahduin kuitenkin jossain vaiheessa verhojen välistä kajastavaan valoon, joka on tähän vuodenaikaan nähden kohtuu harvinaista. Se oli tietysti koettava ulkoilmassa, joten lähdin tutkimaan Kokkolan vanhan kaupungin yksityiskohtia.
Haluaisin joskus kokeilla olla useamman päivän sosiaalisen median ulottumattomissa. Eikä pelkästään sosiaalisen median, vaan myös muiden ihmisten. Retriitin aikana tuli tunne, että ympärillä oli edelleen liikaa hälyä. Ensi kerralla aion valita rauhallisemman paikan. Mökki metsässä kuulostaa taivaalliselta.
Kirjoitin viikonlopusta työpäiväkirjaa, kuten normaalistikin olen käsikirjoituksen kanssa tehnyt. Muistuttelin sen avulla itseäni tänä vuonna tehdystä työstä ja suunnittelin lähitulevaisuuden tavoitteita.
Kirjoittaminen ei ole sitä, että vain istuu tuoliin ja kirjoittaa. Se vaatii myös tutustumista itseen ja omiin ajatuksiin, omiin tapoihin olla maailmassa. Ne heijastuvat väkisinkin kirjoittamiseen. Työpäiväkirja on todella pätevä työväline itsereflektioon ja tarinan osien pohtimiseen.
Sunnuntaina olin jo aivan ähkyssä kaikista tarinan tapahtumista ja valmis lähtemään kotiin. Joskin olisin edelleen voinut jatkaa yksikseni olemista, mutta ajatukset kirjasta halusin siirtää hetkeksi alitajunnan käsittelyyn.
Etsiessäni tietoa tähän juttuun sain selville, että Suomessa järjestetään retriittejä mm. kirjoittajille, joogaa harrastaville ja myös hengellisiin tarkoituksiin. Tuli vastaan myös eri ammattikunnille suunnattuja retriittejä.
Yksinkertaisimmillaan itsen äärelle voi pysähtyä omassa arjessa ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että moni tekee niin automaattisesti. Itselleni se ei kuitenkaan ole aina ollut mitenkään itsestäänselvää. Elin vuosia ajattelematta, että sellainen on edes tarpeen. Ajattelin, että en tarvitse sellaista, voin ihan hyvin. En ehkä ollut valmis katsomaan itseäni ja ottamaan vastuuta valinnoista, joita olin tehnyt.
Jos joskus tulee sellainen tunne, ettei kaikki mene niin kuin pitää, väsyttää jatkuvasti ja asiat tuntuvat kasaantuvan, silloin retriitti tai muulla tavalla toteutettu nollaushetki voi olla hyvä ratkaisu. Onko sinulla jo retriittikokemuksia? Jaa tarinasi kommenttikentässä, olisi hauska lukea, millaisessa retriitissä olet ollut.
<3 Terkuin Tiia