Lapsena olin kärkäs voittamaan ja etsimään onnistumisia. En pärjännyt parhaalle ystävälleni juoksukisassa ja sekös otti päähän. Häviäminen on usein ollut hankala paikka, mutta olen ollut melko hyvä peittämään sen. Ainakin omasta mielestäni. Kuitenkin monissa tilanteissa, esim. koulun koripallotunneilla tunteet ovat kuumentuneet hieman liikaa. Tämänkertainen artikkeli on kooste minitarinoita, jotka ovat muistojani epäonnistumisista. Nykyään suhtautumiseni epäonnistumiseen ja häviämiseen on toisenlainen ja avaan tässä myös sitä. En olisi koskaan kehittynyt tähän pisteeseen ilman epäonnistumisen kokemuksiani ja ajattelen, että epäonnistuminen on välttämätöntä, jotta voin kehittyä paremmaksi siinä mitä teen. Omia epäonnistumisia kannattaa siis joskus hieman tonkia eikä vain työntää taka-alalle.

Tapahtumia, jotka menivät tunteisiin

Muistan, kun pelasin kerran pari vuotta nuoremman veljeni kanssa Kimbleä. Istuimme kolhuisen pöydän ääressä pelilauta välissämme. Molemmat kihisivät odotuksesta päihittää toinen. Silloin aikuinen kuiskasi minulle: “Anna sen voittaa.”

En halunnut tehdä niin, koska mielestäni se ei ollut reilua. (Suurimmaksi osaksi itseäni kohtaan, ajattelin silloin.) Halusin voittaa.

Veljen kanssa kilpailimme monista asioista: etupenkistä, kumpi ehtii ennemmin vessaan, kumpii saa ensin ottaa ruokaa, kummalla on enemmän karkkia karkkipäivänä, tällaisia normaaleja sisarusten välisiä kahinoita. Kimblen pelaaminen jäi kuitenkin mieleeni siksi, koska pyyntö loukkasi ylpeyttäni. En tarkalleen muista, miten peli päättyi, mutta muistoissani ei välttämättä kovinkaan hyvin kummankaan kannalta. Olimme molemmat melko voitonhaluisia.

Kun olin alakoulussa, äitini auttoi minua usein matikanläksyissä. Se oli varmasti yhtä helvettiä meidän kummankin mielestä! Sivut repeilivät raivoisasta kumituksesta. Minä itkin ja desibelit keittiössä nousivat. Kun kynästä katkesi terä ajattelin, etten koskaan opi matikkaa ja jään luokalle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, koska äitini oli sinnikäs. Hän istui vastapäätä, osoitti kirjaa ja neuvoi niin kuin kykeni. Hän on hyvä matematiikassa, mutta siitä huolimatta osaan itse ehkä yksinkertaisimmat päässälaskut. 

Mitä useammin epäonnistut, sitä todennäköisemmin onnistut

Joku viisas on joskus sanonut, että ennen kuin onnistuu, vaaditaan useita epäonnistumisia. 

Pähkinöidäänpä tätä hetki. Jokaisessa epäonnistumisessa on jokin syy, miksi asia ei onnistunut. Tuo syy on se, joka tulee oppia seuraavaa kertaa varten. Ehkä itsestään selvää, mutta aina syy ei ole se ilmeisin. 

Yksinkertaisin (ja vaikein) juttu tuleekin tässä: voimme itse päättää, otammeko opiksi vai emme. Jos otan opikseni, olen lähempänä onnistumista. Oppiminen ei ole asia, joka vain tapahtuu meille. Siitä tulee useimmiten itse kantaa vastuu ja nostaa ongelma pöydälle. 

Sanoin, että ongelma ei aina ole välttämättä se ilmeisin käsillä oleva, johon yritys kompastuu. Tämä näkyy ehkä parhaiten jutuissa, jotka vaativat huolellisen perustuksen tekemistä. Esimerkiksi kirjaa kirjoittaessa prosessi tökkää helposti uskottavuusongelmaan, jos riittävää tausta työtä ei ole tehty. Minulle kävi näin. Syytin itseäni melko pitkään tyhmyydestä ja osaamattomuudesta ennen kuin tajusin, että voisin tosiaan perehtyä asiaan tarkemmin. Jos olisin tehnyt alun alkaenkin taustoitusta huolellisemmin, en ehkä olisi törmännyt epäonnistumisen tunteisiin niin voimakkaasti. Sen sijaan hyppäsin innostuneesti tiettyjen tärkeiden vaiheiden yli ja se kärsimättömyys kostautui.

Eli kuvittelin epäonnistuneeni, koska en vain jollain perustavanlaatuisella tavalla osaa, vaikka oikeasti kyse olikin siitä, etten ollut ollut huolellinen.

Sinnikäs saa palkkion

Mieheni on aivan mielettömän lehmänhermoinen ja sinnikäs. Hän kiroaa ainoastaa toimimatonta elektroniikkaa tai internetiä. Hän ei kiroa edes minua, kun pelaamme pleikkaria ja hahmoni tippuu milloin jyrkänteeltä, milloin laavaan ja peli pitää aloittaa alusta. Mieheni missio tuntuu toisinaan olevan minun kannustamiseni yrittämään uudestaan. Kiitän häntä siitä. Hän on omalta osaltaan edistänyt kärsivällisyyttäni ja kasvattanut epäonnistumisen sietokykyäni. 

Ainakin olen alkanut yrittää aiempaa sinnikkäämmin.

Kun aloitin 2020 tammikuussa kirjoittamaan kirjaa, tiedostin mahdollisuuteni epäonnistua, kyllästyä ja tympiintyä koko projektiin. En aluksi puhunut siitä kenenkään kanssa, koska ajattelen kuten monet muut: hirveä häpeä, jos epäonnistun. Juuri häpeän tiedostaminen on kuitenkin kantanut projektin näin pitkälle! Päätin antaa itselleni anteeksi tulevat epäonnistumiset, turhautumisen ja tuskailun. Tiesin, että prosessin aikana tulen keinumaan monen kirjavissa mielialoissa. Silti halusin yrittää prosessin itsensä takia ja siksi, että kirjailijuus on haave, joka on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. 

Parin kuukauden jälkeen aloin kuitenkin tajuta, kuinka suuri työ oli edessä. Näin mielessäni jättikokoiset kirjavuoret, jotka minun piti lukea kirjaani varten. Kuvittelin kaikki ne juonen päät, joita en osaisi yhdistää. Enhän minä mikään kirjailija ollut. Mitä oikein kuvittelin? Aloin vajota. Ajattelin sitä, mitä en ollut, mutta niin moni muu kirjoittaja oli. 

Ajatukset olivat murskata kaiken. Kaikki kirjoittamani näytti ja kuulosti käsittämättömän hirveältä. Muutaman kerran täräytin kunnon itkut, mutta päätin kuitenkin nousta ja pudistella polvet. 

Tein uuden sopimuksen itseni kanssa. Sen lisäksi, että sain epäonnistua tai ottaa takapakkia, minun tuli keskittyä vain omaan kirjaani ja itseni kehittämiseen. Ei itseni vertaamiseen suhteessa muiden saavutuksiin. Tämä alkaa jo olla melko klassinen toteamus ihmisten keskuudessa, mutta yhä vain relevantti, koska olemme taipuvaisia vertailuun.

Koen onnistuneeni melko hyvin pitämään lupaukseni. Kirjan kirjoitusprosessi on yksi tärkeimmistä onnistumisista elämässäni, vaikka se onkin edelleen kesken.

Ajattelin aina, että olen kärsimätön ja luovutan helposti. En nähtävästi olekaan. Mitä onnistumiseen tulee, olen samaa mieltä sen henkilön kanssa, jonka sanoihin aiemmin viittasin. Joskus täytyy epäonnistua usein, jotta voi onnistua kerran. Ja hyvällä tuurilla tarvitsen vain sen yhden kerran vakuuttuakseni siitä, että voin onnistua missä tahansa muussakin. 

Millainen on sinun suhteesi epäonnistumiseen?

Tiia

edit.29.11.2022