Mummolan ulko-ovessa riippuvan kolkuttimen ääni ja tuulikellojen kilinä ovat vahvasti osa mummolan mielenmaisemaa. Myös ohi kulkevat junat ja takapihan marjapensaat kuuluvat mummolamuistoihini vahvasti. Isovanhemmillani on aina ollut olohuoneessaan katseen kiinnittävä kirjahylly, jonka pappa on tehnyt itse. Tälläkin vierailulla seisahduin hyllyn ääreen katselemaan kirja- ja valokuvakokoelmaa.
Oli tarkoituksena pyytää mummoa näyttämään vanhoja valokuvia, mutta tämän kertaisella vierailulla sain kuulla isovanhempieni hävittäneen osan vanhoista kirjoistaan. Jotkut saman tuomion saaneista kirjoista oli kuitenkin vielä pelastettavissa ja pyysin saada vilkaista. Tilanne muuttui pian yhteiseksi kirjojen ihmettelyksi ja valitsin osan kirjoista sen perusteella, mitä mieltä isovanhempani olivat niistä. Kirjat on julkaistu Suomessa 1952-1982 välisenä aikana. Eli vanhin kirjoista on ollut olemassa kokonaisen ihmisiän!
Lähdin aluksi valikoimaan kirjoja puhtaasti tarinan perusteella. Joidenkin juonet piti etsiä hakukoneella, koska tuohon aikaan kirjoissa on ollu usein paperikannet eikä niitä ollut enää tallella. Muistan lapsena miettineeni usein sitä, miksi kirjoissa ei ole kansia? Kaikissa näytti olevan aina samanlainen päätyyn painettu lehtimäinen merkki. Se edustaa itselleni tietyn ajan kirjallisuuteen kuuluvaa ominaisuutta, jonka olen tähän saakka aina suorilta ohittanut. Mummolan kirja-aarteita tutkiskellessa ajattelin, että kyllähän näidenkin kirjojen välissä voi olla hieno tarina! Siitähän on sanontakin: Ei kannata tuomita kirjaa kannen perusteella.
Mika Waltarin Tanssi yli hautojen oli yksi niistä, jonka paperinen kansi oli kadonnut. Se pääsi mukaan kirjailijan ja päähenkilön (Aleksanteri I) takia. Toinen oli Simo Hämäläisen Kättenpäällepanijat. Mielestäni kirjalla on omituinen nimi. Pappa sanoi, että jos haluaa lukea hyvää huumoria niin tämä kirja kannattaa lukea. Kättenpäällepanijat päätyi siis aarteiden joukkoon papan suosituksesta.
Toinen kirja, jota isovanhemmat muistelivat oli Ville Kurosen Ei kuu kuule, ei päivä näe. Tästä kirjasta on tekstinäyte toisessa kuvassa. Kirja valikoitui mukaan sillä perusteella, että se oli ehdottomasti luetuimman näköinen – pakko siis olla hyvä – ja, koska sen dialogissa on käytetty murretta.
Vanhojen kirjojen sivut ovat kellastuneita, niissä on usein jokin kiinnostava fontti ja paperiset kannet ovat lähes aina hieman repeytyneet. Sivujen lomasta oikein tulvahtaa vierineet vuodet, joiden ajan tarina on odottanut kansien sisällä. Voit varmaankin arvata miten kirpaisi kuulla, että osa kirjoista oli päätynyt kannet revittyinä kierrätykseen.
Esikoisen käsikirjoitusta kirjoittavalle se kuulostaa painajaiselta!
Ihan ensimmäisenä luettavaksi lähti Serkuni Raakel, joka on Englantiin sijoittuva, jännittävä rakkauskertomus. Jotenkin tässä vaiheessa omaa arkeani tuntui hyvältä lukea rakkaudesta! Serkkuni Raakel tempaisi mukaansa jo ensimmäiseltä sivulta. Tarina on kuvattu eristäytyneen, epätyypillisen aatelismiehen näkökulmasta. Raakel serkku ei ole aivan sitä, mitä päähenkilö hänen ajattelee olevan ja kuinka sitten käykään, en ole vielä niin pitkällä, mutta siihen liittynee kuolema.
Myös Elvi Sinervon Viljami vaihdokas resonoi suoraan lukijan tunteisiini. Se kertoo synnytyslaitoksella vaihtuvista vauvoista, henkilöstä, joka etsii omaa tapaansa elää, eikä alistu ulkopuolelta tulevaan osaansa. Tässäkin tarinassa päähenkilö on muun yhteisön ulkopuolelle jäävä ihminen, mikä on tietenkin hyvin ikivihreä teema. Kiinnostaakin pohtia, eroaako 1979-luvulla kirjoitettu kasvutarina 2022-luvun vastaavista tarinoista. Olettamus on, että ihmisyyden kipuilut tuskin kovin paljoa ajan myötä muuttuvat, mutta ehkä muutosta tapahtuu eniten suhteessa ympäristöön.
Tokihan mummolan kirjojen joukosta löytyi myös Agatha Christietä!
Viimeisen vuoden ajan olen tutustunut hiljalleen Christien tuotantoon ja jokaikinen teos on vienyt mukanaan. Omistan kaksi hänen kirjaansa ja molemmat ovat juuri tällaisia ihania vanhoja painoksia. Odotan innolla Totuus hallavan hevosen majatalosta -kirjaan tarttumista.
Yhteensä siis kuusi kirjaa kotiutin omaan hyllyyn mummolasta. Näitä aion todellakin vaalia! Mummo ehdotti, että tuulettaisin kirjoja, mutta juuri tuoksu on se, josta tarinan jälkeen toiseksi eniten kirjoissa pidän. Erilaisilla papereilla on erilainen tuoksu, myös paperin tuntu sormien välissä voi olla todella erilainen paperista riippuen. Siksipä vanhojen kirjojen lukeminen on eräänlainen kokemus, johon haluan uppoutua.
Kiitos mummolle ja papalle!
<3 Tiia
