Valitse sivu

Muistatko vielä sen äänen, mikä pääsi videonauhurista, kun katselemasi videokasetti päättyi? Se oli sellainen jumittava, tasainen jurruutus, jonka kuultua tuli kiire painaa STOP.

Vielä joulukuussa kirjoittamisen ajatteleminen aiheutti mieleeni jurruuttavan äänen. Somen ajatteleminen sai mielen kohisemaan ”muurahaispesänä” (tietäjät tietää!), ja sosiaalisten tilanteiden aiheuttama mielen häly oli kuin volat kaakkoon jumittunut putkitelevisio, jonka volyymipainike on rikki.

Sammutin television ja odotin, että kasettisoitin kelaa nauhan alkuun.

Tähän päivään mennessä olen selviytynyt taas yhdestä kirjoittamisprosessiin liittyvästä sotkusta. Se tuntui aluksi yhtä hirveältä kuin silloin, kun kasettisoitin imaisi ääninauhan jollain ihme taikuudella ulos kasetista ja tajusin, että minun on korjattava se, jos haluan edelleen kuunnella Natalie Imbruglian Tornia.

Miten helpottunut olinkaan, kun tajusin, että tällä kertaa riitti, kun vain pyöräytti pikkurilliä pari kertaa kasetin reiässä.

Videokasetti pakottaa hidastamaan ja odottamaan

Ehkä jotkut teistä miettivät, mistä oikein puhun. Videokasetit eivät todellakaan ole nykypäivän juttu, mutta niiden käyttöön liittyy tärkeitä asioita, jotka tuppaavat tänä päivänä unohtumaan.

Kerran yritin katsoa jotain lastenelokuvaa VHS-kasetilta. Tästä on aikaa varmasti ainakin kaksikymmentäkaksi vuotta. Halusin kelata kasetin alussa olevat turhat höpinät siitä, kuka elokuvan on tehnyt ja, koska olin tietenkin katsonut saman kasetin monta kertaa ennenkin, halusin kelata myös mainokset.

Mutta tämä kyseinen kasetti ei vain suostunut toimimaan. Kelaaminen aiheutti television näytölle aaltoliikkeen, joka teki elokuvan katselusta mahdotonta. Oli pakko katsoa se alusta asti.

Edellisen kuukauden aikana olen kelannut itseäni vähän samaan tapaan ja tajunnut jälleen, että jaksamista ei voi nopeuttaa kelaamalla siihen kohtaan, kun taas jaksaa. Kirjoittamisen prosessia ei voi kelata siihen kohtaan, kun taas pystyy kirjoittamaan. On pakko hidastaa ja odottaa, kunnes kasetin kuvanlaatu kohenee.

Musiikkikasetin käyttäminen vaatii sinnikkyyttä ja hermoja

Pääni sisältö muuttuu usein varsinaiseksi sotkuksi. Vielä kolme viikkoa sitten kuulosti siltä kuin päässä olisi takonut jatkuva –

tok tok tok tok tok tok

kuin mankassa sylttäävä kasetti.

Sain 10-vuotiaana ensimmäisen mankan. Olen sen jälkeen useita kertoja äänen kuultuani pakottautunut avaamaan mankan luukun. Olen liu’uttanut kasetin hitaasti esiin ja seurannut kauhusta jähmettyneenä, kun sen sisällä oleva ääninauha on purskahtanut ulos.

Siis millainen laite on niin väkivaltainen!?

Tajuan, että tuollaiselta aivoni tuntuvat ylikuumentuneina, väsyneinä ja kriittisinä. Siinä missä musiikkikasetin nauhan takaisin kelaaminen vaatii sorminäppäryyttä ja sinnikkyyttä, kirjoittamisvireen palauttaminen vaatii lepoa, hermoja ja periksiantamattomuutta.

Vanhan ohjelman päälle nauhoittaminen

Tästä saattaa pulpahtaa mieleen se halvaannuttava hetki, kun tajuat, että joku (ehkä sinä itse) on nauhoittanut jotain lempiohjelmasi päälle. Tämä kaikki tapahtui ennen digiboksien tallennus mahdollisuutta tai suoratoistopalveluita. Usko kun sanon. Kun tällainen vahinko sattui tapahtumaan, se oli suoranainen tragedia!

No, tässä asiayhteydessä päälle nauhoittaminen on hyvä asia. Lähes aina, kun olen toivonut kirjoitusmotivaationi parantumista, minun on täytynyt uudelleen nauhoittaa joitain uusia rutiineja. Tällaisia tilanteita varten on kuitenkin hyvä olla jo sopiva kasetti valmiina, jonka voi vain syöttää nauhurin luukusta sisään.

Tällaista kasettia ei kuitenkaan aina ole käsillä, koska minulla on taipumus palata katsomaan vanhoja ohjelmia ja kuuntelemaan samaa musiikkia kuin aina ennenkin. Tässä muutama esimerkki kaseteista ja niiden sisällöistä:

Sata kyllää ja tuhat eitä: sisältää sisäistä ruikutusta siitä, miksi en vaan löydä aikaa kirjoittamiselle.

Itkisitkö ruuasta?: video sisältää kuvia lempiherkuista, joita syön, vaikka ei tekisi mieli.

Somettaja: videokuvaa muiden ihmisten elämästä, taustamusiikkina rypemiseen ja oman egon nostattamiseen soveltuvia raitoja.

Valehtelisin, jos väittäisin olevani ahkera: tämän sisältöä ei varmaan tarvitse sen kummemmin selventää…

Joidenkin näistä päälle nauhoittaa aivan mielellään.

Kirjoittamismotivaation ja jaksamisen latailu on kuin odottelisi videokasetin kelautumista alkuun. Sen aikana voi vain tuijotella kattoon tai seurata nauhurin näytöllä vilisevää aikaa. Yleensä siinä vaiheessa, kun kasetti naksahtaa valmiin merkiksi, olen täynnä iloa ja kiitollisuutta. Ah! Miten ihanaa on taas ryhtyä hommiin. Enpä muistanutkaan, miten hyvä tämä leffa on!

Pitää vaan muistaa tällä kertaa laittaa se päälle nauhoitettu talteen ensi kertaa varten, koska ainakin minun pääni on hieman samaan tapaan ailahteleva kuin elektroniikka.

Valloittavaa kevättä!

<3 Tiia

Kuvalähteet: Otsikkokuva: Elijah O’Donnel, Pexels. Kuva 1. Elijah O’Donnel, Pexels. Kuva 2. Budgeron Bach, Pexels. Kuva 3. Cottonbro, Pexels.